Muutama kuukausi sitten pohdin esikoisen hoitojärjestelyjä ja ylipäänsä lasten osallistumista synnytykseen. Suunnitelmat menivät synnytyksen aikana lopulta täysin uusiksi, ja parivuotias esikoinen seurasi parin metrin päästä, kun ponnistin pikkusisaruksen maailmaan.
Kun herättelin muuta perhettä aamuseitsemän aikoihin, en osannut aavistaakaan, että tunnin päästä vauva olisi jo syntynyt. Isä ja lapsi alkoivat herättyään nopeasti valmistautua lähtemään tarhaan. Varmistelivat vielä, että minulle puolen tunnin edestakainen tarhareissu on ok, vaikka kätilö ei olekaan vielä paikalla. Ja olihan se, koin pärjääväni supistusten kanssa tosi hyvin. Lapsi naureskeli aamupalan jälkeen eteisessä, kun minä päästelin hassuja ääniä olohuoneessa aina supistusten aikana. Kymmenisen minuuttia myöhemmin haalarit oli puettu, mutta supistusten intensiivisyys olikin siinä vaiheessa sitä luokkaa, että tajusin yksinjäämisen olevan mahdotonta.
Kiipesin futonsohvalle kontilleni hengittelemään ja pidättelemään ponnistamista, soitin kätilölle ja olimme kaikki aika pöllämystyneitä yhtäkkisestä käänteestä. Supistusten välissä patistelin esikoista riisumaan haalaria ja puolisoa soittamaan mummoa viemään lasta tarhaan. Mummo lopulta ehti paikalle 20 minuuttia vauvan syntymän jälkeen... Kätilö onneksi tuli aiemmin. Lapselle laitettiin koneelta pyörimään Muumia olohuoneen toiseen päähän. Ponnistusvaihe oli kuitenkin sen verran intensiivinen, että lapsi kuulemma näytti kiinnostuneemmalta synnytyksestä kuin ohjelmasta. Esikoinen seurasi lopulta isän sylissä vierestä, kun minä ponnistin seisaallani ja kätilö otti vastaan vauvan lattialla.
Lapsi vaikutti tilanteesta lähinnä hämmentyneeltä, mutta ei erityisen pelästyneeltä. Kaksivuotias on kuitenkin sen verran pieni, että toisen vanhemman turvallinen syli riitti rauhoittamaan tilanteen. Synnytyksessä oli rauhallinen tunnelma, minä pärjäsin hyvin ja olimme kaikki kotona tutussa paikassa. Vaikutti lisäksi siltä, että syntynyt vauva oli niin kiinnostava, että itse synnytys unohtui pian. Kätilöstä (myös myöhemmin paikalle ennättäneestä varakätilöstä) lapsi oli myös hyvin innoissaan ja kiinnostunut, ja kätilöiden käynnit ensipäivien aikana olivat varsinainen ilon aihe.
Ikävintä ponnistusvaiheessa oli oikeastaan se, että minä jäin ilman tukea, vaikka löysin onneksi silti hyvän asennon seisaaltani. En usko, että lapsi kärsi synnytyksen seuraamisesta, vaikka läsnäolo ei tarkoituksena ollutkaan. Esikoinen lähti puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen mielellään tarhaan, ja pystyimme olemaan muutaman tunnin rauhassa keskittyen ihmettelemään vauvaa. Sekään ei olisi ollut täysin välttämätöntä, sillä tunsin olevani hyvissä voimissa. Oli kuitenkin mukavaa myös olla ihan rauhassa eikä esikoisen päivärutiinikaan järkkynyt.
Tämän kokemuksen perusteella voisin antaa lapsen olla suunnitellusti mukana synnytyksessä, jos mukana on tarpeeksi muitakin tukihenkilöitä, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua ja lähteä lapsen kanssa pois. Luulen, että synnytyksen pelottavuus on enemmän aikuisten kuin lasten käsitys. En tietenkään pakottaisi lasta olemaan mukana, jos vaihtoehtoja on. Isompien lasten kohdalla lapsen tulisi itse haluta osallistua. Sairaalasynnytyksen suhteen miettisin vielä tarkemmin kuin kotisynnytyksen, sillä sairaala on kuitenkin vieras ja turvattomampi paikka kuin oma koti, jossa lapsi ja muutkin perheenjäsenet ovat omalla maaperällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti